Hej taas. Viininpunaiset kannet tuli 
. Nyt on sitten vaihe, jossa tapahtuu kaikkea ja ei mitään, eli kunnon liminaalitilaa pukkaa. Sen aikana on hyvä hetki nähdä ihmisiä, josta aasinsiltana on ovelaa siirtyä pariin kahvila-arvioon. Paitsi, ettei se toinen ole ihan kahvila. Nyt tulee oikein väliotsikoita, ihan mahdollisten lukijoiden iloksi.
Voltaire
Joulukuussa (erään g:n palautuksen jälkeen) päätin viimein toteuttaa ajatusta paikallisten, vähän vähemmän tuttujen kahviloiden testailusta. Mukaan uskaltautui lyhyellä varoitusajalla pari muutakin sumpinhörppijää, ja menimme kimpassa Café Voltaireen. Paikka oli aika pieni, mutta symppis.
Heti, kun menin kysymään omistajalta, että onkohan tuo kinkkupiirakka Quiche Lorrainea, miekkonen oli ihan että: “Oh, tu parles française” ja alkoi papattaa ranskaa niin, ettei perässä pysynyt. Kun tilaukset tulivat pöytään, höpötys jatkui niin, että äijän oli oikein otettava tuoli ja istuttava alas kyselemään. “Oletko asunut Ranskassa? Missä olet opiskellut ranskaa?” “Ai, en tunne tuon nimistä ranskanopettajaa yliopistolta, mutta Akademin ranskan proffa on mun tuttu, se tulee tänne tänään.” Muuten ihan kiva, mutta kun kaikki seurueen jäsenet eivät olleet vannoutuneita frankofoneja ja koko keskustelu meni ohi. “Joo, mäkin olen ollut katsomassa Touria, mutta oltiin tasamaaetapilla ja ne meni tosi nopeasti ohi. Vähän sama kävi 70-luvulla, kun olimme katsomassa kuningatar Elisabethia Englannissa [---].”
All in all omistaja oli samanlainen kuin itse paikka, eli symppis – trés sympa, niin kuin ranskis sanoisi. Vuohenjuustopatongin välissä oli tasan vuohenjuustoa, mutta quiche oli hyvvää ja chai latte kans, musiikista puhumattakaan. Jotain kirjoja ja lehtiä siellä näytti myös olevan. Paikassa järjestetään myös keskusteluiltoja ym. Ehkäpä menen joku kerta uudestaan.
Tintå
Eilen oli tarkoitus mennä Sergio’sin kyljessä kyhjöttävään Piccola Cantinaan, mutta sepä oli kiinni ja itse ravintola samoin. Hilpaisimme siitä Blankon vieressä olevaan Tintåån (ihana taivuttaa tuota noin). Omien sanojensa (ai kenen?) mukaan se on viinibistro. Joskus aiemmin menin siitä lounasaikaan ohi, ja kuolasin herkkua salaattipöytää. Illallakin sielä oli vielä paakkelsia tiskissä. Härligt, etten sanoisi, etenkin jos ajattelee tämän metropolin kahvilatarjontaa iltaisin.
Julmetussa nälässä päätin silti tilata lohkoperunoita, joista ensimmäinen satsi päätyi tarjoilijan käsistä lattialle. Potut olivat lopulta ok, majoneesi vielä kivampaa ja viinikin hyvää. Valinnanvaraa niissä olisi ollut vaikka kuinka, joten tuonnekin tarvinnee vielä palata. Etenkin kun kakkuun asti en vielä päässyt, vaikka niitä herkeämättä tuijotinkin melkein koko ajan – ääresti hyvää seuraa olin, siis. Puljussa myytiin myös take awaynä kaikenlaista herkkua leivästä oliiveihin ja kynttilöihin (en tiedä, miltä ne maistuvat). Homma vaikutti kaikkiaan varsin mukavalta. Seuraavaksi ehkä se Piccola tai joku muu.
Kahviloissa ja ravintoloissa – miksei viinibistroissakin – käyminen tai ihan vaan kivojen ruokien tekeminen kotona pistää joskus miettimään sitä, minkälaisessa maassa ja kulttuurissa sitä elää, kun itsenäisyyspäivän vastaanoton kättelyjonossa jonkun avec (mies) esitellään suureksi nautiskelijaksi.
A) Mitä ihmisestä kertoo se, että haluaa tulla ensisijaisesti esitellyksi nautiskelijana? (Saatta olla, että siinä oli jotain muitakin määreitä, jotka unohdin, koska tämä oli paljon vakuuttavampi attribuutti.)
B) Miten ankeaa tai askeettista pitää yleisen ilmapiirin olla, jotta nautiskeleminen on niin merkittävä harrastus tai aktiviteetti, että se kannattaa nostaa esiin?
Yleistä löpinää
Kävin ennen publiikkia fyssarilla ja siellä päkiöiden ja hermojen lisäksi pohdittiin liikuntaa. Totesin, että onneksi on jotain ulkoilua tullut joskus tehtyä, niin on helpompaa aloittaa taas treenailu, jahka siihen oikeasti pystyy. Fyssari kertoi pohtineensa, miltä asiakkaasta mahtaa tuntua, kun jonkun vaivan takia tulee hoitoon ja saa ohjeeksi aloittaa liikkunnan harrastamisen, mitä ei ole koskaan aiemmin tehnyt. Tämä mies oli sitä mieltä, että tilanne voisi olla aika sama, kuin jos häntä kehotettaisiin aloittamaan harrastuksena jokn vieras ja vähän epämielekäs juttu, kuten virkkaaminen.
Ohjeet voisivat olla suunnilleen tällaiset: “Joo, nyt sun pitäis alkaa huolehtia kunnostasi, ja parhaiten se onnistuu niin, että alat virkata. Menet ensin Sinooperiin ja ostat sieltä vähän tarvikkeita (Joo, se oli mies, joka ei harrasta tämän sortin juttuja.) Sitten menet kotiin ja alat harjoitella joka päivä silmukoiden tekemistä. Jos parin viikon jälkeen tuntuu siltä, ettei onnistu, voit mennä myös mukaan ryhmätunnille, jossa virkataan yhdessä peilin edessä. (Ja vähänkö olis tylsää, kun muut osaa jo pylvässilmukoita kun itseltä ei vielä ketjusilmukkakaan onnaa.) Sitten, kun olet kolme kuukautta sitkeästi virkannut, voit alkaa huomata tuloksia ja kunnon kohentumista.” (Ja sit sulla oliskin jo ehkä se pipo valmiina.)
Väitän, että tuo oli ihan erinomainen esimerkki siitä, miten on välillä hyvä asettua toisen kenkiin ja miettiä tuollaista. Liikuntaa ikänsä harrastaneen voi olla vaikeaa mieltää sitä, miltä tuntuu aloittaa nollapisteestä vailla aiempaa kokemusta.
Ei mulla tällä kertaa muuta, hej då!
